13. joulukuuta 2015

Pitkän matkan takaa.


Viikot ovat vierähtäneet ohitseni sitä vauhtia, että muutama päivän kuluttua tulee tulostani kuluneeksi neljä kuukautta. Uskomatonta. Paljon on jälleen ehtinyt tapahtua sitten viime postauksen, ja nyt vihdoinkin sain järjestettyä aikaa kirjoitella, ja samalla palauttaa mieleeni useamman viikon takaisia tapahtumia.

Lokakuun loppupuolella pääsin koulun Bel Canto-kuoron jäsenenä osallistumaan kahteen erilaiseen kuorokonserttiin. Ensimmäinen oli omalla koulullamme järjestetty vuosittainen syyskonsertti, jossa kaikki lukiomme viisi kuoroa esiintyivät, ja toinen Portlandissa sijaitsevassa lukiossa pidetty kuorofestivaali. Syyskonsertissa olimme pukeutuneet amerikkalaiseen tyyliin kaapuihin, joita olen tottunut kuvittelemaan gospel laulajien usein pitävän. Syyslukukauden alussa tilaamamme mittatilausmekot ehtivät onneksemme saapua toiseen esitykseemme mennessä. Festivaaleilla tunnelma oli todella kannustava, ei lainkaan kilpailuhenkinen, kuorojen esiintyessä toisilleen ja ammattilaisen antaessa palautetta jokaisen esityksen jälkeen. Molemmat esiintymiskertamme menivät kuoromme osalta hyvin, ja tuntuihan se hienolta päästä kokemaan amerikkalaisten koulujoukkueiden yhteishenki tällaisella tavalla.



Bel Canto ja afrikkalainen tervehtimislaulu- itse olen eturivissä kahdeksas oikealta

Astoria Column
23.päivä lokakuuta pääsin matkustamaan viikonlopuksi perheeni mukana uudestaan yhteen lempipaikoistani, länsirannikolle. Viivyimme perheen tuttavapariskunnan kanssa heille perinnöksi jääneessä asunnossa Astoria-nimisessä pikkukaupungissa aivan meren äärellä. Kolmen päivän aikana ehdin käydä katsomassa Astoria Column- näkötornia, kävellä useamman kerran rannalle, nähdä kaupungin rakennustyyliä, pelata lautapelejä, nähdä ensimmäistä kertaa meduusoja, käydä ostoksilla läheisessä kahvilassa, maistaa aitoa kotitekoista mac&cheese:iä sekä sekä nauttia Oregonin syksyisistä sadekuuroista.

Ensimmäinen hiekkalinnani

 Tyyni aamu, meri ja aurinko

Trick or treat?

Jo lokakuun alusta lähtien merkkejä halloweenin lähestymisestä oli lähes mahdotonta olla huomaamatta, ja mitä lähemmäs itse karkki vai kepponen- päivää tultiin, sitä innokkaammaksi ihmiset muuttuivat. Kauppojen valikoimat pursuivat koristeita ja naamiaisasuja, ja naapureiden pihat muistuttivat vaarallisen paljon stereotyyppistä amerikkalaista koristelua: missään ei säästellä! Host-perheeni mukana pääsin muutamaan halloween-tarvikekauppaan, joiden valikoimista löytyi kaikkea mahdollista maapähkinävoileipäasusta mekaanisiin kummituksiin.

Aherruksen tulos
Päivää ennen halloweenia menin koulukavereideni kanssa katsomaan yhtä lukukauden viimeisimmistä jalkapallopeleistä läheiselle lukiolle. Halloweenin kunniaksi katsojien oli tarkoitus pukeutua naamiaisasuihin, mistä sain itse tietää vasta liian myöhään ehtiäkseni ostamaan puvun. Omasta kaapistani täytyi sitten etsiä jotakin päälle pantavaa, ja päädyinkin pukeutumaan 50-luvun tyyliin kampauksineen päivineen. Kaatosateen takia päädyimme melko pian jättämään pelin katsomisen, ja siirryimmekin viihtyisään lounasravintolaan lämmittelemään ja syömään. Itse halloweenin vietin ihanan leppoisissa merkeissä host-perheeni kanssa ja pääsin jopa katsomaan host-siskojeni, (riikinkukkotytön sekä noidan), tuottoisaa karkki vai kepponen- kierrosta taka-alalta.

Portlandissa valokuvaamista riittäisi

Marraskuisena lauantai-iltapäivänä pääsin viettämään aivan mahtavaa aikaa Portlandiin kahdeksan muun AFS-vaihto-oppilaan kanssa omatoimisesti järjestetyn tapaamisen ansiosta. Kiertelimme ympäri kaupunkia ja saimme jakaa omia tähänastisia kokemuksiamme toisillemme, mikä oli kyllä mukavaa vaihtelua normaaliin arkeen. Toiset vaihto-oppilaat kun ovat ainoat ihmiset, jotka todella voivat ymmärtää, mitä tähän kokemukseen kuuluu.
Elämäni ensimmäinen frappuccino
Portlandissa on jotakin todella viehättävää. Kaupunki eroaa kaikista ennen näkemistäni paikoista, ja sen motto "Keep Portland strange" kuvaa jo paljon erilaisuuteen pyrkimisestä. Korkeiden rakennusten välissä kasvavat puut ja erikoisputiikit, sekä maailman suurin kirjakauppa, jossa voisi helposti kuluttaa kokonaisen päivän, tekevät Portlandista ainutlaatuisen. Välillä pysähdyn vain miettimään, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan saadessani mahdollisuuden päästä näkemään kaikki tämä omin silmin.
 
Katsomassa koulun Addams Family -musikaalia
Marraskuun lopulla vihdoinkin koitti aika päästä ensimmäistä kertaa syyslukukauden aikana viikon mittaiselle lomalle koulusta. Torstaina olleen kiitospäivän lisäksi aikaa jäi paljon muullekin toiminnalle kuten elokuvateatteriin menemiselle, kokkaamiselle, jäähallissa luistelemiselle, piparkakkutalon koristelemiselle sekä lukion musikaalin näkemiselle. Oli mukava kuulla historiallisia tapahtumia kiitospäivän alkuperästä, ja päästä maistamaan perinteisiä juhlapyhään liittyviä herkullisia ruokia kuten täytettyä kalkkunaa ja karpalojäädykettä. Itse tein karjalanpiirakoita ja munavoita tuomaan uusia makuja pöytään. Ruisjauho taisi olla hieman liian erikoinen tuote monelle maistajalle, mutta urheasti kaikki ainakin yhden piirakan uskalsivat kokeilla.
 
Karjalanpiirakat testissä
Kiitospäivän illallinen- ja kalkkuna, jonka sain itse täyttää
Suomen lippu oli päässyt koristamaan jäähallin seinää

Joulukuusta valitsemassa

Nyt pikkuhiljaa olen yrittänyt selittää itselleni, että tänä vuonna joulu tulee olemaan erilainen kuin mihin olen tottunut. Itseäni voisin kuvailla todelliseksi jouluihmiseksi, jolle kaikesta tärkeintä ovat vuosittain toistuvat perinteet, kuten itsetehdyt joululahjat, hautausmaalla käynti, lumi sekä perheen kanssa yhdessä oleminen. Vaikka tiedän ajan tulemaan olemaan vaikeaa täällä, yritän ottaa kaiken irti amerikkalaisesta joulusta. Sellaisen tulen nimittäin kokemaan ainoastaan kerran elämässäni.  Suomalaisten joululaulujen soittaminen pianolla, ja jouluvalojen loisteen katseleminen auttavat synkimmänkin ajan koittaessa. Kaikesta selvitään. Aina on selvitty.


Kuoromme esiintyi Lake Oswegon keskustassa ennen jouluvalojen sytyttämistä






2. marraskuuta 2015

Maailma on tässä.

"Silmät kiinni ja monitorit huutamaan,
ei oo mitään muuta kuultavaa."
Hetken maailma on tässä."
Multhnomah-putous koko komeudessaan
Oregonin luonto sai minut jälleen kerran sanattomaksi, kun lähdimme aurinkoisena syyskuun päivänä ajamaan kohti Hood River kaupunkia, määränpäänämme upeat omena- ja päärynätarhat, joita alueella riitti mielin määrin. Matkan varrella poikkesimme kuvaamaan n. 189 metriä pitkää Multhnomah-vesiputousta, joka itse asiassa on Amerikan toisiksi pisin ympärivuotinen vesiputous. Päätimme vielä yllättäen patikoida huipulle ja takaisin noin kolme kilometriä pitkää vaellusreittiä pitkin, mutta täytyy sanoa, että matka huipulle oli vaivan arvoinen.

Mt. Hood oli aivan näköetäisyydellämme hedelmätarhasta käsin ja värikäs kukkaloisto jatkui silmänkantamattomiin. Tästä johtuen sainkin maistella eri lajikkeisiin kuuluvia luonnon antimia postikorttimaisema takanani. Päivän päätteeksi ajoimme vielä katsomaan ajotien varrella virtaavaa Columbia- jokea läheltä, ja harvinaisen tyynen päivän sattuessa kohdallemme, muistutti kimmeltävä vedenpinta jättimäistä peiliä.

Mt. Hood ja kukkameri


Ilta Portlandissa
Seuraavana viikonloppuna osallistuin kouluni Homecoming- tansseihin yhdessä suuren kaveriporukan mukana. Kuten perinteisesti tapana on tehdä, valokuvien oton jälkeen kävimme yhdessä illallisella. Päätimme mennä Portlandissa sijaitsevaan McCormick & Schmick´s- kalaravintolaan, joka sijaitsi aivan joen läheisyydessä ja osoittautui juuri sopivaksi paikaksi hienolle illalliselle. Kaikista mieleenpainuvinta koko illassa oli varmasti menopelimme. Suuren ryhmäkokomme vuoksi kuljimme paikasta toiseen Party bussilla, joka siis muistuttaa suurehkoa limusiinia. Hyvin epätavallista verrattuna omiin tottumuksiini, mutta normaalia Lake Oswegossa. Koulun tansseissa viivyimme vain puolisen tuntia, jonka jälkeen siirryimme viettämään aikaa, syömään ja vain juttelemaan, erään ryhmän jäsenen kotiin. Mahtavaa oli koko illan ajan, ja taas kertyi uusi kokemus muistopankkiin. 
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa
Sateisena viikonloppuna, 9.-11. lokakuuta, AFS järjesti orientaatioleirin kaikille Oregoniin ja Washingtoniin sijoitetuille vaihto-oppilailleen aivan länsirannikon tuntumassa, leirikeskus Camp MCgruderissa. Perjantai aamupäivällä lähdin host-perheeni mukana ajamaan rannikkoa kohti, ja ennen virallista määränpäätäni, pääsin kävelemään Cannon beachille sekä näkemään, miten pienehköjen rannikkokaupunkien tyyli eroaa siitä, mihin nyt olen jo tottunut. Ranta on tähän asti näkemistäni ja kokemistani asioista täällä meren toisella puolen kaikista kaunein. Sumu ja tuuli muuttivat ympäristön salaperäiseksi, ja jos kello olisi vain antanut periksi, olisin voinut jäädä katselemaan aaltojen vaahtoutumista sileään hiekkaan pidemmäksikin aikaa. 
Taivas maan päällä
Ensimmäinen näkemäni meritähti
Vaihto-oppilaita ympäri maailmaa
Makaroonilaatikkoa ja pannukakkua pitkästä aikaa
Kaiken tämän ohella elän myös normaalia amerikkalaista arkea, mikä itsellekin on vasta vähän aikaa sitten sisäistynyt kunnolla. Koulun lisäksi käyn tanssimassa läheisessä tanssikoulussa Westside Dance Academy:ssä kahdesti viikossa. Ensimmäisestä nykytanssitunnistani lähtien sain huomata, että koulu on kovatasoinen ja opettajat aivan mahtavia! Täkäläisen HipHop- opettajani ehdotuksesta pääsin koulun HipHop- kisaryhmään, joka tulee osallistumaan moniin kilpailuihin vaihtovuoteni aikana. En voisi olla onnellisempi saadessani mahdollisuuden jatkaa tanssiharrastustani myös täällä, etenkin kun alku ei vaikuttanut lupaavalta; Kouluni tanssiryhmä ei antanut lupaa koe-esiintymiseen, sillä saavuin Amerikkaan jo harjoitusten alettua. Kuitenkin jo aikaisemmista kokemuksista viisaampana, kannatti vain uskoa, että kaikki tulee tapahtumaan niin kuin on tarkoitettu.

3. lokakuuta 2015

Tähdet tietävät, Kuu kuuntelee.

Suru ja ilo ovat kuin varjo ja valo,
Aito ei ole elämä, jos toista pelkää. 
Liika aurinko sokaisee,
pimeys ei ansastaan päästä.

Kalenterini sivut ovat hyödyllisin asia, mitä omistan. Onneksi olen luonteeltani ihminen, jolle kiireinen elämäntyyli sopii. Jokainen päivä on uusi seikkailu, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tähän postaukseen pyrin sisällyttämään mahdollisimman laajan kattauksen kaikesta kahden viikon takaa tapahtuneesta, uusista kokemuksista mutta myös vaikeista hetkistä, sillä ne kaikki ovat osa tätä vuotta.

Perjantai syyskuun 11.päivä oli koko edellisen viikon tapaan poikkeuksellisesti pelkkää auringonpaistetta ja hellelukemia. Tuona päivänä pääsin katsomaan ensimmäistä kertaa lukioiden välistä American football-peliä, joka pidettiin Lake Oswego high schoolilla. Katsomorivit olivat täynnä ihmisiä pukeutuneina teeman mukaisesti valkoiseen, punaiseen ja siniseen. 30 asteessa odotimme pelin alkamista useita tunteja, jotta todennäköisyytemme saada kunnolliset paikat kasvaisi. Kohtisuorasta auringonpaisteesta johtuen jokaisen näkemäni oppilaan kasvomaalaukset valuivat pitkin poskia, mutta kukaan ei tuntunut välittävän;oman joukkueen kannustaminen oli paljon tärkeämpää. Musiikki, ryhmähenki ja pelin lopuksi saavutettu voitto saivat minut tuntemaan kuin olisin osa amerikkalaista nuorisoelokuvaa. En ollut kokenut vastaavaa ikinä elämässäni.
O say can you see, by the dawn’s early light,...
Pelin jälkeen suuntasimme vielä koululla järjestettyyn diskoa muistuttavaan loppujuhlaan.



Appelsiininmakuinen taideteos
Heti seuraavana päivänä sain juhlia lisää, kun host-äitini 50-vuotis syntymäpäivien kunniaksi host-perheeni piti suuret juhlat kotonamme. Noin 50 vierasta kulki päivän aikan ovestamme sisään ja ulos, mutta loistavan sään vuoksi tilaa riitti takapihalla kaikille. Sain vihdoinkin mahdollisuuden tavata host-perheeni tuttavaperheen, jolla on juuria kotimaahani: perheen äiti on alunperin Suomesta, ja puhuu suomea edelleen melko hyvin. Hän jopa kysyi haluaisinko tulla vuoteni aikana avustamaan lauantaisin lähialueella pidettävään suomalaiseen kouluun, ja vastaus kysymykseen oli luonnollisesti positiivinen. Juhlat sujuivat ongelmitta, ruoka ja täytekakku katosivat parempiin suihin ja koko illan ajan tunnelmaa loi ulkona stereoista kuuluva rento, juuri tilaisuuteen sopiva musiikki. 


Viikonlopun kruunasi sunnuntai-illan ikimuistoinen tapahtuma, kun pääsin yhdessä AFS- työntekijän kanssa paikalliseen teatteriin jakamaan esitteitä ja avustamaan ihmisiä oikeille istumapaikoille Everything goes- musikaalia varten. Ei alkuunkaan vaativan vapaaehtoistyön päätteeksi sain katsoa 1900-luvun alkuun Charleston-ajalle keskittyvän, todella viihdyttävän ja hienon esityksen maksutta. Kielen kanssa ei tullut juonen ymmärtämisen kannalta ongelmia, vaikka laulujen sanojen perässä oli välillä mahdotonta pysyä. 

Torstaina 17.9. koulun sijaan lähdinkin aamu kuudelta yhdessä muiden Oregonissa sekä Washingtonissa AFS-järjestön kautta vaihto-oppilaina olevien nuorten kanssa järjestömme järjestämälle retkelle Pendleton nimiseen kaupunkiin. Matkan pääohjelmana menimme katsomaan kuuluisaa ja hyvin amerikkalaista rodeotapahtumaa. Rodeo ei omasta mielestäni itsessään ollut kovin mieluisaa kastottavaa, mutta kulttuurillisiin eroihin tutustuminen kuuluu tähän vuoteen.
Härällä ratsastamista...
Intiaanikylä rodeon lähettyvillä.

Vielä samaisena iltana suuntasimme katsomaan Amerikan historiasta kertovaa ulkoilmateatteriesitystä. Lava oli valtava, ja rakentamiseen oli selvästi käytetty aikaa. Esitys kuljetti katsojat intiaaniheimojen vaikeuksista villiin länteen ja ihmisten lisäksi lavalla käytettiin hevosia sekä härkiä luomaan aidompaa tunnelmaa. Tällaistakaan en ilman vaihtovuottani kyllä koskaan olisi päässyt kokemaan.Yövyimme rodeolta kävelymatkan päässä sijaitsevan kirkon alakerrassa, jossa levitimme lattian täyteen makuupusseja ja tutustuimme uusiin ihmisiin, kulttureihin ja kieliin. Iltapalaksi söimme ties kuinka paljon erilaisia suklaahippukeksejä, joita riitti vielä seuraavalle päivälle naposteltavaksi.
Perjantaina aikaisen herätyksen jälkeen kävelimme syömään suuren, amerikkalaisen veteraanien järjestämän aamiaisen läheiseen puistoon. Samalla saimme kuunnella live-kantrimusiikkia ja katsella aamuauringon nousua. Kaupungilla vapaamuotoisen ajanvieton jälkeen keräännyimme katsomaan suurta kaupungin läpi kulkevaa paraatia, jossa intiaanit ja rodeoprisessat ratsastivat kadulla ihmisjoukon hurratessa ja tervehtiessä kulkuetta. Paraati oli itselleni mieluisin kokemus koko retken ajalta, koska sillä hetkellä, katsellessani intiaanien ja orkesterien kulkevan ohitseni, en voinut ajatella muuta, kuin kuinka onnellisessa asemassa olenkaan saadasseni kokea jotakin tällaista.  

Maisemia matkalta

Kaiken tämän ylimääräisen ohella myös arki tällä Amerikassa on alkanut tulla tutuksi. Koulu sujuu paremmin kuin kuvittelin. Jokaisessa aineessa on omat haasteensa, mutta periksiantamattomuutta kyllä löytyy. Listaan seuraavaksi joitakin kouluun liittyviä arkipäiväisiä asioita oppitunneista projekteihin ja vaikeuksista onnistumisiin.
Englannin opettajani pitää siis luokallemme joka neljäs tunti sanakokeen, kuten jo edelliseen postaukseen kirjoitin, ja ensimmäisestä testistä sain yllättäen pöytäryhmäni korkeimman pistemäärän...hieman epäilyttävää amerikkalaisten kannalta. Englannin projektia varten valitsin She´s Come Undone- nimisen romaanin, josta on tarkoitus etsiä erilaisia Amerikassa esiintyviä yhteiskunnallisia ongelmia myöhempää käyttöä varten. Tämä on osoittautunut huomattavasti helpommaksi kuin aluksi ajattelin. Matematiikka on suurimmalta osin helpompaa kuin mihin olen tottunut, mutta tälle vastapainona jokaisella tunnilla pidettäviin testeihin harjoitteleminen sekä monisivuisten kotitehtävien tekeminen vie aikaa turhauttavan paljon. Kuorossa viihdyn todella hyvin, ja olen saanut mahdollisuuden laulaa englannin lisäksi myös ranskaksi. Esiintymisiä on jo syksyn aikana muutamia kalenteriin merkittynä, ja mittatilaumekkojen tulisi saapua muutaman viikon sisällä. Kuoron kautta saan myös ostettua ryhmän nimellä ja koulun logolla varustetun Spirit-collegepaidan, joka ehdottomasti tulee mukaani Suomeen, kun on lähdön aika. 
Amerikkalaisen jalkapallon ohjeet ovat liikuntatunnilla vähitellen tulleet selviksi, mutta oma suoritukseni kyseisessä lajissa kentällä ei ole aivan loistotasoa tainnut olla...onneksi vaihdoimme monen viikon jälkeen lopulta ultimate frisbeehen, jota olen sentään aiemmin pelannut. 
Historian tunnit alkavat aina oppilaan esittelemällä artikkelilla, josta seuraavat 15-20 minuuttia keskustellaan ja väitellään opettajan seuraten sivusta oppilaiden tuntiaktiivisuutta. Olen onnistunut ilmaisemaan mielipiteeni lähes joka tunnilla, mutta muutaman kerran artikkelien sanasto on ollut liian vaikeaa käännettäväksi tarpeeksi hyvin pystyäkseni sanomaan yhtään mitään. Historian tunneista ja opettajasta pidän kyllä paljon, mikä helpottaa kielen kanssa pärjäämistä. Journalismin haastattelujen ja uutisjuttujen kanssa en voi muuta kuin yrittää parhaani, ja ainakin tähän asti se on riittänyt hyvin. Tällä hetkellä tehtävänäni on kirjoittaa oikea uutisjuttu haastattelujen pohjalta, ja olen tehtävästä itseasiassa melko innostunut, sillä olen päättänyt kirjoittaa vaihto-oppilaaksi lähtemisestä. Ekologian tunneilla tutkimme Lake Oswegon puroja kävelemällä paikanpäälle vesistöjen luokse, ja testaamalla tunnilla opittuja asioita luonnossa. Vaikka palautettavia kotitehtäviä onkin paljon, olen oppinut nykyisestä asuinympäristöstäni valtavasti uutta tietoa.

Asia, joka auttaa minua täällä, on usko siihen, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu. Kaikki tulee kääntymään parhain päin, vaikka ajatus selviytymisestä tuntuisikin aluksi mahdottomalta. Joskus on tarpeellista hengähtää ja vain elää päivä kerrallaan. Vasta silloin voi nähdä selkeästi ja ymmärtää.

11. syyskuuta 2015

1/10

Herään ja sammutan edellisenä yönä kännykkääni asettamani hälytysäänen pois päältä. Kello näyttää kuusi aamulla, ja tiedän, että nyt on noustava, jos haluan pysyä suunnittelemassani aikataulussa. Aamuvalmisteluni pyrin tekemään mahdollisimman hiljaa muita herättämättä. Puen jo illalla valitsemani vaatteet päälleni, nostan valmiiksi pakatun repun selkääni ja hiivin alakertaan syömään pikaisen aamupalan. Jääkaapista etsin käsiini eilisen lenkin jälkeen valmiiksi tekemäni kalkkunavoileivän sekä omenan, ja yritän saada eväät mahtumaan paksujen kirjojen ja kansioiden väliin. 40 minuuttia kulunut. Vielä on aikaa räpsäistä muutama valokuva ja siinä sitä sitten ollaan. Odottamassa keltaisen koulubussin kaartavan oikealle kadulle, jossa tämä kaikesta tulevasta tietämätön suomalaistyttö odottaa ensimmäistä kertaa kyytiään Lake Oswego high schooliin. 

Syyskuun 1.päivä aloitin koulunkäyntini noin 1200 oppilaan lukiossa Lake Oswego high schoolissa. Rakennus on valtava mutta helppokulkuinen, eikä myöhästymisiä vielä ole sattunut, vaikka useimmat välitunnit ovatkin vain viiden minuutin siirtymätaukoja. Opettajilleni olen aina ensimmäisen tunnin alussa erikseen maininnut taustastani, jotta he ovat tietoisia muihin nähden puutteellisesta kielitaidostani. Omaksi yllätyksekseni olen kuitenkin ymmärtänyt näiden kuluneiden
seitsemän koulupäivän aikana lähes kaiken, mitä tunneilla on puhuttu. Paljon olen myös jo joutunut englantia puhumaan yksin luokalliselle oppilaita niin kysymyksiin vastatessani, keskusteluissa kuin haastattelujen pohjalta toisia oppilaita esitellessäni muulle ryhmälle. 

Keskimmäisellä kulkupelillä kotia kohti.
Lukujärjestykseni sisältää nyt lopullisessa muodossaan englantia, matematiikkaa, historiaa, journalismia, liikuntaa, ekologiaa ja aivan mahtavaksi kokemaani study hall- kurssia, joka on itsenäistä opiskelua puolentoistatunnin ajan. Tämän lisäksi pääsin pienimuotoisella koe-esiintymisellä Bel Canto- kuoroon, joka esiintyy mm. konserteissa ja festivaaleilla vuoden ympäri.
Koulussani oppiaineet ovat jaettu joka toinen päivä vaihtuville A-ja B-päiville, mikä on järjestelmänä mielestäni järkevä mm. kotitehtävien palautusta ajatellen.

Kalenterin sivut alkoivat ensimmäisestä päivästä lähtien täyttyä sitä vauhtia, että tiesin päivien tulevan kulumaan paljon entistä nopeammin. Koulukuvat ja ID-kortin hankinta, kuoron koe-esiintyminen, lukujärjestyksen muutokset, opettajien käyttämille sivuille käyttäjänimien ja salasanojen metsästäminen ja muutamat muut hoidettavat asiat pitivät kyllä huolen siitä, ettei oppituntien välinenkään aika mennyt hukkaan.

M&M- karkit valmiina tieteellisiin kokeisiin ekologian tunnilla.
Heti tiistaina huomasin alkaneeni vertailla USA:n koulua Suomen lukiooni sekä väistämättä myös elokuviin ja TV-sarjoihin. Lokerot avataan omilla koodeilla, ruokala on täynnä pyöreitä pöytiä, joiden ympärillä ihmiset joko syövät pitsaa tai kotona tehtyjä voileipiä, kuoroluokka on flyygelineen kuin suoraan Glee:stä ja oppikirjat ovat aivan hervottoman kokoisia. Matematiikassa käyn uudestaan yläasteen ja lukion ensimmäisen vuoden asioita, mutta teorian helppoudesta huolimatta sanalliset tehtävät tuottavat päänvaivaa osittain kielen puolesta ja osittain siksi, että Suomessa keskitytään selvästikin enemmän vaikeisiin teorialaskuihin. Matematiikassa, ja ylipäänsä kaikissa aineissa, jokainen tunnillakin tehtävä lasku tai muistiinpano tulee säilyttää myöhempää pisteytystä varten, ja kotitehtävät aina palauttaa tunnin alussa opettajalle.
Englannissa opettajani tulee pitämään koko ryhmälle sanakokeita koko vuoden ympäri, ja kyllähän se hieman erikoiselta tuntuu näin ulkopuolisen mielestä. Vaikea edes kuvitella äidinkielentunnilla Suomessa opettajan kysyvän kirjallisesti, miten mm. sana koetinkivi kirjoitetaan ja mikä sen merkitys on...No maassa maan tavalla. Junior-vuoden ehkä aikaavievintä projektia varten pitäisi jo nyt valita kirja määritellyltä listalta, ja alkaa lukea sitä. En tiedä, millä ajalla tulen ehtimään kaiken tekemään, sillä historian projektiakin pitäisi kohtapuoliin aloitella puhumattakaan päivittäisistä kotitehtävistä sekä kirjoitelmista. Totuushan on se, että omalta osaltani koulutehtäviin kuluu varmasti ainakin puolet enemmän aikaa kuin muilla oppilailla pelkästään tekstien kääntämisen takia.

Nyt on ensimmäinen kuukauteni vierähtänyt täällä Lake Oswegossa. Tuntuu erikoiselta ajatella, että enää yhdeksän samanlaisen jakson jälkeen palaan takaisin Suomeen. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että vaihtovuosi on muuttanut ajattelutapojani ja saanut huomaamaan, kuinka monia asioita olin ennen tänne tuloani alkanut pitää itsestäänselvyyksinä. Tämä koulu opettaa uskaltautumaan irtautumaan niistä tukipylväistä, joihin on tottumuksesta oppinut nojamaan liian helposti, ja auttaa löytämään uuden näkökulman elämään. Luulen, että  tuo kyseinen lause on tämän vuoden tärkein tavoitteeni. 

Tuttavaperheen grillijuhlien tunnelma taltioituna yhteen kuvaan.
Kaikista vaikeuksista ja totuttelusta huolimatta olen tällä hetkellä onnellinen tästä kaikesta, koko mahdollisuudesta saada elää vuosi ulkomailla. Täällä pienetkin arkiset onnistumiset saavat suuremman merkityksen ja voivat pelastaa päivän. Kuten AFS:kin on opettanut ajattelemaan:" Se ei ole oikein, se ei ole väärin. Se on vain erilaista."








30. elokuuta 2015

Vielä kauempana.

Toisena viikonloppuna pääsin matkustamaan host-perheeni mukana Keski-Oregoniin, Bend-nimiseen kaupunkiin, jossa host-isäni sisko miehineen pitää asuntoa vuokralla matkustajia varten. Saimme yöpyä heidän vierainaan kolmen päivän ajan, vaikka paljon emme ehtineetkään itse talossa aikaa viettää. Täytyy vielä sanoa, että vieraanvaraisuus oli ylintä luokkaa, sillä isäntäväki itse valmisti päivittäin todella hyvän aamiaisen ja iltaruoan meille tarjottavaksi, sekä oli kiinnostunut minusta ja kotimaastani. Joka ilta katselin porealtaasta tähtitaivaalle täysikuun hehkuessa ja mietin, kuinka kaukana oikeasti olenkaan kodistani ja perheestäni. Vastapäätäni istuva samaiset mietteet omaava Maite sanoi silloin, että ainakin voimme katsella samoja tähtiä kuin perheemme kotona.

Perjantai aamupäivällä ajoimme piknikille Newberry national volcanic monumentille, joka on kauan aikaa sitten ollut suuri toimiva tulivuori. Purkauksen jälkeen kraateriin on muodostunut mm. kaksi järveä, East ja Paulina, joka näkyy alla olevissa kuvissa. Kraaterin sisällä on nykyään paljon alueita leiriytymistä ja vaeltamista varten, ja järvet toimivat hyvinä kalastuspaikkoina. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Maisemat olivat sanoinkuvaamattoman kauniita, ja koko paikka huokui tyyneyttä.


Paulina lake aamuauringossa

Syötyämme eväämme suuntasimme monumentissa sijaitsevalle Obsidian trail-vaellusreitille. Kävelimme suuren tuliperäisistä kivistä muodostuneen keon päälle, jonka huipulta näkyi pitkälle kraaterin eri osiin asti. Mikä teki kaikesta vielä hienompaa oli se, että mustan kiiltävää obsidiaani-kiveä esiintyy vain harvassa paikassa koko maailmassa. 

Amerikassa ihmisten on tapana rakennella
 kivitorneja vaellusreittien varrelle.



Tuli-Ilma-Vesi-Maa
Newberry national volcaniv monumentilla olisi ollut vielä paljon enemmän tarjottavaa, mutta kiireisen aikataulumme vuoksi ehdimme käydä enää ainoastaan yhdellä nähtävyydellä. Onnekseni valintamme kohteeksi osuivat Paulina-vesiputoukset, joiden näkemistä henkilökohtaisesti odotin eniten kaikista nähtävyyksistä. Host-vanhempani kertoivat putousten olevan tänä vuonna normaalia vaatimattomammat vähäisen vesimäärän takia. Tämä johtuu Yhdysvaltojen länsirannikon poikkeuksellisen kuivasta kesästä, mikä on aiheuttanut myös todella paljon metsäpaloja ainakin Oregonissa. Koska itse en ollut kuitenkaan aikaisemmin vesiputousta nähnyt, eikä näin ollut mitään mihin verrata, oli näky mielestäni mykistävän kaunis. Katsoin nyt omin silmin sellaista maisemaa, jonka näkemisestä olin vasta vähän aikaa sitten haaveillut We heart it-sivuston kautta.
Paulina falls


Illalla host-äitini mennessä viinimaistajaisiin Bendin keskustaan yhdessä host-isäni siskon ja tämän miehen kanssa minä ja Maite pääsimme samalla kyydillä kaupungille. Tehtävänämme oli kävellä keskustassa sijaitsevaa joen rantaa pitkin pieni lenkki ja samalla katsella, miltä Bend näytti ilman maalaismaisemia ja vuoristoja. Viimeksi mainitun osan suoritimme kunnialla loppuun, mutta reittivalintamme ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Päädyimme loppujen lopuksi kiertämään kaupunkia ympäri, emmekä vieläkään voi ymmärtää, mihin se joki oikein katosi. Löysimme lopulta kuitenkin onneksi takaisin sovitun kaupparivistön eteen juuri sovittuun aikaan, ja kierrellessämme ympäri kaupunkia ehdin ainakin tutustua Maiteen ja Baskimaahan paljon paremmin. Paluumatkallamme ajoimme vielä läheiselle buttelle, joka on siis nimitys jyrkkäreunaiselle kukkulalle. Jälleen kerran maisemat huipulta olivat upeat, ja todellakin näki kuinka vuoristot ympäröivät Bendin kaupunkia.

Lauantaina herätyskelloni soi kuudelta, sillä olin lähdössä jo kahdeksalta host-vanhempieni sekä Maiten kanssa vaeltamaan Smith rock state parkkiin. Ensimmäinen kertani myös tällä saralla. Ylös yli 1000 metriin asti käveleminen ei ollut niin raskasta kuin kuvittelin, pikemminkin nautin koko matkan ajan. Niin sääli, ettei Suomessa tällaista pysty harrastamaan... Alastulo osottautui kuitenkin hankalammaksi, sillä jalkapohjan lihakset tuli pitää koko ajan jännittyneinä vuoren jyrkkyyden takia. Myös lämpötila alkoi kohota kiihtyvää tahtia heti yhdeksän jälkeen. Hauskaa minulla kuitenkin oli, ja kaiken täällä syömäni jälkeen pitkähkö aamutreeni ei välttämättä ollut ihan huono ajatus. Vaikka saavuimme Smith rock parkiin jo aikaisin aamusta, lähes koko parkkitila oli jo täynnä autoja. Meille selvisi, että samaisena aamuna Smith rockin vaellusreitti toimi myös maraton- sekä juoksukilpailuratana. Tästä johtuvasta väistelystä huolimatta selvisimme vaellusretkestämme ja pääsimme syömään lounasta todella hyvään meksikolaiseen ravintolaan.

Matkalla huipulle
Näkymät Bendiin korkeimmalta kohdalta.
Alaspäin kulkevan reitin nimi on Misery ridge trail, joka suomenettuna voisi
 tarkoittaa kärsimyksen harjannetta...Maisemat kuitenkit olivat kaukana kurjuudesta.
Kuuluisa Monkey face rock

Samaisena päivänä pääsin vielä katsomaan läheistä kanjonia, jossa noin kuukausi sitten alettiin järjestää benji-hyppyjä. Itse jätin tällä kertaa väliin, mutta näimme kyllä, kun muutamat hullunrohkeat ihmiset asettivat henkensä köyden varaan ja hyppäsivät. Tämän jälkeen suuntasimme kohti hyvin amerikkalaista vanhojen autojen näyttelyä, josta jopa minä, henkilö, joka ei ymmärrä autoista yhtikäs mitään, sain positiivisen kokemuksen. Illalla levon jälkeen kävin host-perheeni kanssa vielä kävelemässä Bendin keskustassa sijaitsevassa puistossa, joka näytti mystiseltä metsäpaloista kulkeutuvan savun takia.

Sunnuntai aamupäivällä oli aikamme jättää Bend, ja lähteä ajamaan noin kolmetuntiselle matkalle kotia kohti. Viikonlopun kruunasi pysähdyspaikkamme pienessä laskettelukeskuskylässä. Kävimme syömässä ihanassa aamupala-lounaskahvilassa, joka oli kuin suoraan amerikkalaisista elokuvista. Kanavoileivän päätteeksi jaoimme seitsemän ihmisen kesken valtavan mutta herkullisen donitsin, joka oli kuorrutettu rasvaisella vaahterasiirappikuorrutteella. Aivan ihanan viikonlopun sain täällä kokea, ja näin asioita, joita tuskin ilman vaihtovuottani olisin ikinä tullut näkemään.