Silloin aurinko paistoi.

Toukokuun 15. päivä sain vihdoinkin AFS:ltä uutta tietoa sähköpostitse kesken koulupäivän. Järjestö oli jakanut meidät vaihto-oppilaat lennätettäviksi yhteen seuraavista viidestä kaupungista: New York, Chicago, Houston, Seattle tai Los Angeles. Sain päämääräkseni Seattlen, joka sijaitsee Washingtonin osavaltiossa. Nämä kaupungit määräsivät myös osavaltiovaihtoehtomme. Sain siis tietää, että tuleva kotini sijaitsee joko Idahossa, Montanassa, Alaskassa, Oregonissa, Wyomingissa, Utahissa tai Washingtonissa. Eihän näistä tiedoista vielä paljon saanut selville, mutta kyllähän tämä riitti alati kasvavaa uteliaisuuden siementä ruokkimaan. Pienen Google-tarkkailun lopputuloksena sain todeta, että nuo kaikki yllämainisemani osavaltiot vaikuttavat kauniilta vuorineen ja runsaine metsineen. Toiset sijaitsevat Tyynenmeren rannalla, toiset sisämaassa. Nyt ei auta muu, kuin odottaa lopullista sijoitusmääränpäätä.

           
                  Washington                                Utah                                    Montana

   

         
                     Alaska                                    Idaho                                         Oregon

Toiseksi tarvitsin viisumin, jota varten AFS lähetti sähköpostitse ohjeet ja aikataulun Helsingissä sijaitsevaan Yhdysvaltain konsulaattiin menosta. Aamupäivällä 5.kesäkuuta lähdin pienryhmän mukana kohti konsulaattia AFS:sän bussin luota. Mukanani kulkivat järjestön ohjeistuksen mukaisesti passini, valokuvani sekä muutama jo aikaisemmin täytetty lomake. Päästyäni läpi turvatarkastuksesta, otin vuoronumeron, odotin hetken ja sitten pääsinkin jo luovuttamaan passini suomea puhuvalle naisvirkailijalle. Tämän jälkeen pääsin toiselle vastaanottoluukulle, jossa kysyttiin englanniksi, minne olen matkustamassa ja kerrottiin, että viisumilupani on hyväksytty.

Sää tuona päivänä oli uskomattoman tyyni ja kaunis. kävellessäni Eteläsataman ohi kohti Kampin keskustaa tuntui vihdoinkin siltä, että olin lomalla. Seuraavan bussin lähtöön olisi reilusti aikaa ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla. En voinut olla kuvittelematta ensi syksyäni. Kävellessäni lähes tyhjillä kaduilla tuntui ensi kertaa siltä, että perhetietojeni saamiseen ei kestäisi enää kauan aikaa.

Minne tie vie?

Tässä aluksi haluan vielä sanoa, että aikaisempien tekstieni alkuperäiset kirjoituspäivämäärät eivät vastaa blogissani näkyviä aikoja. Tämä johtuu siitä, että päätin vasta äskettäin vaihtaa blogini tänne Bloggeriin. Ei siis kannata ihmetellä, miksi useampi postaus on ilmestynyt samaisen päivän aikana. Aikaisimmat tekstini ovat jo tammikuulta, joten tuolloin kuvaamani pitkä aika lähtöön oli siis todellakin pitkä. Nyt jatkan siitä mihin viimeksi jäin ja kirjoitankin lisää asioista ja tapahtumista, joita matkalleni on kuulunut ennen lähtöäni.

Ensimmäinen  kokoontuminen muiden AFS:ssän kautta vaihtoon lähtevien kanssa tapahtui Helsingissä yliopiston Porthanian salissa 21.huhtikuuta. Mukana tässä valmennustilaisuudessa toivottiin järjestön puolesta myös olevan ainakin yksi tulevan vaihto-oppilaan vanhemmista, ja noin kolmetuntinen tilaisuus sisälsi luentoja mm. AFS:sän henkilökunnalta, entiseltä vaihto-oppilaalta sekä vaihto-oppilaan vanhemmalta. Pidin henkilökohtaisesti tilaisuutta hyödyllisenä ja tietoa saatiin mm. kulttuureista, järjestön toiminnasta sekä yhteydenpidosta Suomeen vuoden aikana.

Toukokuun alussa, 2.-3. päivä, AFS järjesti lähtöorientaatioleirin Sammatissa Elämännokan leirikeskuksessa, jonne lähdin yhdessä muiden tulevien vaihto-oppilaiden kanssa aamulla Helsingistä. Bussimatkalla viereeni istui toinen Jenkkeihin lähtevä tyttö, josta myöhemmin tuli sattumalta myös yksi huonekavereistani kolmen muun samaisen kohdemaan omaavan tytön kanssa. Huomasin nopeasti, että tälle leirille oli kutsuttu osa Yhdysvaltoihin lähtevistä sekä myös Pohjoismaihin lähteviä vaihto-oppilaita. Entiset vaihdossa olleet pitivät pienryhmille erilaisia kokoontumisia, ja kuten leireillä yleensä, ruokaa tarjottiin riittämiin. Puhuimme mm. peloistamme, tavoitteistamme ja odotuksistamme sekä kuuntelimme, mitä vetäjämme kertoivat omista vuosistaan ulkomailla.

Saapumispäivän iltana tunnelma oli jo huomattavasti rennompi kuin aamulla. Itse päädyin pelaamaan Rappakalja-lautapeliä ja soitinpa hieman hyvin epävireistä pianoakin. Muiden vaihto-oppilaiden kanssa oli mukava jutella, ja monelle kävikin niin, että he tajusivat vasta kunnolla tuolloin lähtevänsä pian vuodeksi yksin ulkomaille. Kaikista eniten pidin itselle kirjoitettavan kirjeen kirjoittamisesta, jonka AFS tulee lähettämään minulle Jenkkeihin joulun aikoihin. Kirjeelle tuli pituutta väistämättä melko lailla, sillä pidän kirjoittamisesta paljon ja tiedän, että tulen haluamaan lukea vieraassa maassa mahdollisimman paljon omista tuntemuksistani ajalta, jolloin en vielä tiennyt, minne olen edes menossa.